Heroes-historiikki

1977-83

Ajatus rokkibändistä syntyi vuonna 1977, kun minä (Murtoperän Juha), Ylitalon Vellu, Nurkkalan (nyk. Östman) Aatsi oltiin yläasteen seiskalla ja Viitalan Keppi kasilla. Soittokamoja ei ollut, puhumattakaan soittimista. Ihan alkuun Aatsi soitti lattiaharjaa, mutta se ei hidastanut meininkiä, joka oli jo silloin tärkein. Kepillä oli omatekoinen kitara, Vellulla muistaakseni oikea puoliakustinen kitara.

Ensimmäiset vahvistimet oli vanhoja putkiradioita, joita kuskattiin pulkalla kätevästi pellon yli paikasta toiseen. Viitalan Keppi ehdotti Aatsille, että ruvetaan harjoittelemaan kitarasointuja, johon Aatsi totesi; ”En mää tarvi mitään s*** sointuja, mää vaan soitan.” Varmaan siitä samasta syystä Aatsista tuli aivan jumalattoman hyvä basisti.  Ensimmäinen oikea treenikämppä oli Eskopäässä Viikatetiellä vanhassa autiotalossa. Se oli meistä aivan luksusta ja siinä vaiheessa oli jo oikeat kitarakamat ja mulla ensimmäiset Morris-merkkiset rummut. Laulukamoista ei ollut silloin tietoakaan, vaan laulu tuli myös kitaravahvistimen läpi. Tässä vaiheessa Kalliokosken  Matti kävi myös bändissä, joskin homma jäi vain lyhytaikaiseksi. Jossain vaiheessa Viitalan Keppi jäi pois bändistä ja bändistä tuli trio; minä, Vellu ja Aatsi. Seuraavaksi isäni osti minulle laulukamat (HH 100w) ja laulukin rupesi kuulumaan. Laulukamasatsilla kokeiltiin jo eka keikkoja, koulun bileitä yms. Keikalle lähdettiin isän kyydissä Datsun 1600:lla ja Konekorjaamon peräkärryllä.  Ensimmäiselle keikalle lähtiessä piti bändille keksiä myös nimi. Muistaakseni isosiskoni Jaana ehdotti Heroes-nimeä (lausutaan heroes), jonka pojat innoissaan ottivat omakseen. Treenaaminen oli kuitenkin tärkeintä ja sitä myös tehtiin lähes joka ilta. Esikuvat oli ihan selvät; Hurriganes oli aivan ehdoton ykkönen siihen saakka, kunnes  Vellu kävi Kuusrockissa 1978 ja näki lavalla bändin nimeltä Pirates. Se oli menoa, että  ”oksat pois”. Ruvettiin treenaamaan myös Pirates-musaa. Sekoituksesta Hurriganes-Pirates syntyi meidän mielestä aivan älyttömän kova juttu.  Jossain alkuvaiheessa minä kävin myös rumpukoulua Kumpulaisen Karin ja Salmelan Impan opastuksella.  Siitä oli tietysti valtavasti hyötyä soittajan alkutaipaleella.

Oltiin sen verran tosissaan, että alettiin suunnittelemaan omaa PA-systeemiä, joka oli silloin (1978-79) todella harvinaista ”herkkua”. Sellaisia ei ollut kuin valtakunnan ykkösnimillä, joihin mielestäni lukeutui myös Uolevi Nikander Group, joka oli niihin aikoihin lopettelemassa keikkahommia. Heiltä sitten ostettiin koko PA-systeemi. Homma ei tietenkään ollut ihan yksinkertaista, koska oltiin vielä alaikäisiä pojankoltiaisia, mistäpä rahat? Oli lainattava vanhemmilta rahat, jotka luvattiin maksaa tulevista keikoista takaisin ja näin myös tehtiin. Nurkkalan Eino (Aatsin isä) lausahti vain asiaan ”Tämä PA-kama, sehän on välttämätön.” Tällä lausahduksella myös Ylitalon Anna-Liisa (Vellun äiti) saatiin suostuteltua hommaan mukaan. Tässä vaiheessa Ylivaikon Pekka lähti meille äänimieheksi ostamalla mikserin ja tietenkin siihen kuuluvan kaukokaapelin. Pekkahan tekee äänihommia vielä tänäkin päivänä useissa valtakunnan merkittävissä bändeissä. Pekan ”äänimies-syntyhistoria” ulottuu siis näin kauas.  Seuraavaksi siirryttiin treenaamaan Lehtopäähän Ylitalon Vellun kodin pihapiirissä olevaan heinälatoon. Sinne saatiin mahtumaan koko PA, jolloin treenaaminen kävi entistäkin mielekkäämmäksi. Vellun isä, Ylitalon Eikka, suuri persoona, kävi useasti pyytämässä, että ”Soittakaa pojat Muistoja pohojolasta”, joka tietysti poikkesi aikalailla bändin ohjelmistosta.

Bändi oli kasvanut jo niihin mittoihin, että ruvettiin tekemään keikkaa jo ihan mukavasti. Kalusto oli myös jo sellainen, ettei se mahtunut enää henkilöautoon ja peräkärryyn (humppakuutio), joten tarvittiin keikkabussi ja ruvettiin keikkailemaan vuokrabussilla (Volvo Boxer  vm. 1958). Mehän oltiin alaikäisiä, kenelläkään ei siis ollut ajokorttia, joten apuun kutsuttiin Vanhakankaan Markus (allekirjoittaneen eno), joka toimi bändin keikkakuskina.  Jumatsukka, että se tuntui hienolta mennä ympäri jieraa tuollaisella kalustolla. Jotain 1979/80 tutustuttiin kaveriin nimeltä Louhimaan Hanski, joka soitti silloin Goodies-nimisessä bändissä. Ilmeisesti Goodies oli lopettelemassa hommaa, koska varsin pian kysyttiin Hanskia meidän bändiin ja niinhän siinä kävi, että Hanski siirtyi Heroesiin. Goodies-yhtyeen rumpali Jouni Teppo toimi hetken aikaa managerinamme. Nyt bändissä oli siis taas kaksi kitaristia, Vellu ja Hanski, ja se toi taas aivan uusia ulottuvuuksia soittoon. Hanski oli jo silloin sen luokan kitaristi ja kun keikkaohjelmisto koostui aika pitkälle Pirates biiseistä, niin sitä soitantaa ei voinut muuta kuin ihailla. Jonkin aikaa treenattiin ja keikkailtiin tällä kokoonpanolla, kunnes Vellu halusi lähteä bändistä. Liekkö akkahommia vai eikö sittenkään Hurriganes/Pirates –rock’n’roll kaivannut kahta kitaristia. Oltiin siis taas trio; minä, Hanski ja Aatsi sekä tietenkin Pekka äänimiehenä. Tässä vaiheessa historiikkia haluan antaa erityiskiitokset omille vanhemmilleni ja tietysti koko bändin jätkien vanhemmille, koska vanhennat uskoivat ja luottivat meidän tekemisiin, ottaen huomioon senkin, että olimme kaikki alaikäisiä ja keikkabussi kiersi ympäri  Suomenmaata.

Siirryttiin treenaamaan Ylivaikon kotiin, kellariin Oksantielle, mikä ei akustiikaltaan ollut tietenkään paras mahdollinen paikka, koska oli kauttaaltaan betonia. Se oli kuitenkin lämmin tila ja keskeisellä paikalla eli mainio paikka treenitarkoitukseen.  Erikoiskiitos Ylivaikon Eerolle ja Irmalle, että jaksoitte kuunnella sitä jytinää illasta toiseen. Treenattiin Pirates-biisit lähes kaikki ”yks yhteen” eli soitettiin biisit niin tarkkaan, että Pirateksen live-levyltä soitettiin virheetkin samalla tavalla. Eli soitettiin just eikä melkein. Meillähän oli se puute bändissä, että ei ollut biisin tekijöitä, jotta olis voitu tehdä omia biisejä. No ehkä jonkinlaisia olikin, mutta olen sitä mieltä, että jos homma ei tunnu omalta eikä saa väännettyä hyviä biisejä, niin jätetään se homma suosiolla muille. Sitä paitsi - meillähän oli maailman parhaat biisin tekijät (Mick Green, John Spence, Frank Farley ja tietenkin Remu ja kumppanit). Pian tämän jälkeen ruvettiin suunnittelemaan omaa keikkabussia.  Meidän piireissä puhuttiin keikankuljetusautosta, liekö sanonta Ahvenlammen Ressen suusta, luulisin. Vuokrabussihomma nimittäin rupesi tuntumaan hankalalta. Aikamme haeskeltuamme löysimme Tyrnävältä, Kylmäsen Liikenteeltä, keikkabussin, joka oli Volvo Titan vm.- 66. Se oli juuri linjalta poistettu auto, jossa kaikki penkit olivat vielä paikoillaan. Ruvettiin sisustamaan autoa ja rakentamaan sitä oikeaksi keikkabussiksi. Olihan siinä pojilla hommaa, mutta niin se vain tehtiin. Ylivaikon Eero oli sitä mieltä, että ”Väliseinä pannaan 3 kulmaraudalla kiinni, kun kerta Einarillakin oli.” (sisäpiirihuumoria). Nyt kun oli sitten oma keikkabussi ja PA-kalusto, tarvittiin tietenkin roudarit, koska eihän rokkibändi ole mikään ilman roudareita. Tähän hommaan rupesivat tutut kaverit Kankaan Timppa ja Sorvojan Martti ja myös Kankaan Iivari oli toisinaan mukana.  Olihan se soittajista melko luksusta, että vielä omat roudaritkin oli mukana, jotka hoitivat pääsääntöisesti sen raskaimman työn ja aika pitkälle myös kuskin hommat. Itsellemme jäi siis henkilökohtaisten kamojen pystytys ja tietenkin soitto.

Vuonna 1980/81 homma laajeni vielä sillä tavalla, että mukaan lähti Epäilyksen Antti, joka aloitteli juuri noihin aikoihin dj:n hommia. Nyt oli siis samassa paketissa bändi ja dj: Bändi soitti keikalla 2 x 45 min ja dj hoiti sitten loppu illan. Voisi sanoa, että oltiin vähän niinku suuremmatkin starat. Antti hoiti myös managerin hommat bändissä. Antin dj-ura lähtee myös siis tältä ajalta. Antti tekee edelleen dj:n hommia ja hänellä on myös Oulaisten Ohjelmapalvelu. Tässä vaiheessa historiikkia pitää nostaa esille myös rakas kilpailija eli Barons-yhtye, joka koostui myös oman kylän pojista (Harri Kinnunen, Veska Simunaniemi, Esko Padinki, Arto Hanhikorpi). Voisi sanoa, että näillä kahdella oulaistelaisella bändillä (Barons ja Heroes) oli jatkuvasti pieni terve kisailu. Baronsin pojat olivat varmasti lahjakkaampia soittajia, mutta jostain syystä Heroes sai aina kovemman meiningin päälle – tästä kiitos Aatsille, bändin show-miehelle. Aatsilla oli muutenkin aina vahvat mielipiteet asioista, kuten ”Kyllä basson pitää kestää mäkiä laskia.” ja laski siis bassolla alas lumikinoksen päältä. Tällä kokoonpanolla mentiin useampia vuosia, joihin mahtuu jos jonkinlaista kommellusta ja tietenkin kasoittain hienoja kokemuksia. Mainittakoon tähän historiikkiin pari kommellusta (ehkä lievemmästä päästä); Olimme tulossa Ivalosta keikalta, kun aamuyöllä Saariselällä sakeassa lumipyryssä keikankuljetusauto suistui ojaan, jossa kynti kymmeniä metrejä. Sielläpä odottelimme apua koko loppuyön, kunnes aamulla aura-auto veti bussin takaisin tielle. Onneksi kenellekään ei käynyt kuinkaan. Toinen erikoinen tapaus oli, kun Nivalan Tuiskulassa järjestetyssä Rock-kuningas osakilpailussa allekirjoittaneella ja bändin äänimiehellä tuli erimielisyyksiä sen verran, että Jyrki ”Jyräys” Hämäläinen joutui tulemaan erotuomariksi. Kommelluksista ei enempää tässä – niitä tosiaankin oli. Jälkeenpäin, sitä aikaa muistellessa, huvittaa se ainainen rahan laskeminen, paljonko oltiin velkaa Essolle tai Arvion pajalle, koska miehen ikään ehtinyt keikankuljetusauto vei osansa keikkapalkkioista, mutta aina niistä maksuista selvittiin. Elettiin sitä aikaa, että raha ei kuitenkaan ollut se pääasia, vaan keikkailu ja hauskanpito. Alan tulla historiikissa siihen vaiheeseen, että pojilla rupesi painamaan armeijaikä päälle ja se sotki bändihomman ja keikkailun. Pikku hiljaa homma alkoi sitten hiipumaan ja porukka hajosi ja kukin lähti omille teilleen. Kavereita toki oltiin edelleenkin, mutta bändihommat jäivät. Elettiin siis vuotta 1983.

 
1986-

Hiljaiseloa bändirintamalla kesti muutamia vuosia, kunnes vuonna 1986 tutustuin kaveriin nimeltä Kivijärven Heikki, joka oli myös pelimannimiehiä.  Heikki tiesi meidän bändin vuosien takaa, oli käynyt meitä myös keikalla katsomassa. Jossain vaiheessa Heikki rupesi houkuttelemaan, että aletaanpa soittelemaan. No mikäs siinä. Basistiksi pyydettiin Aatsia ja Aatsi suostui. Ruvettiin treenaamaan aika pitkälle samoja biisejä kuin vanhalla Heroes-kokoonpanolla, mutta eihän se niin helppoa ollutkaan. Vuosien soittamatta oleminen näkyi - ja ennen kaikkea kuului yhteensoitossa. Treenattiin silloisen nuopparin autotallissa, Reservikomppaniankatu 4:ssä. Se oli periaatteessa ihan hyvä treenikämppä, mutta siellä treenasi myös kaikki muutkin kylän bändit. Meidän mielestä treenikämpällä pitää saada treenata rauhassa ja viettää muutenkin aikaa. Jossain vaiheessa siirryttiin treenaamaan Huimanhallille, mutta jotenkin bändihomma ei oikein ns. saanut tuulta purjeisiin ja Aatsi jäi pois.  Meillä Heikin kanssa oli edelleen erilaisia bändiviritelmiä ja pidettiin soittotuntumaa yllä, kunnes vuonna 1988 tuli tunne, että kokeillaan vielä pistää oikea bändi pystyyn. Ensiksi piti löytää basisti, jolla olisi samanlainen ajatusmaailma. Heikki ehdotti Eilon Karia. Pelimannisetä-Karin myötä treenipaikka-ongelmakin ratkesi ja bändi aloitti treenaamisen jo legendaariseksi muodostuneella ”Ojalanperän Satakielisalilla” (entinen Karin kotitalo) itsenäisyyspäivän aikoihin samana vuonna. Alkuvuodesta oli jo tämän kokoonpanon ensimmäinen keikka Ylikiimingissä. Tällä porukalla oli intoa treenata joka viikko vähintään pari tuntia ja se tietysti näkyi myös soitossa, joka ”toimi kuin junan vessa”. Ohjelmisto oli pääasiassa Hurriganesia. Keikkaa tehtiin ihan mukavasti ja jopa valtakunnan ykköspaikoissa ja –tapahtumissa, kuten Oulun Cafe Adamissa, Kalajoen Juhannuksessa 1989, 1990, 1991, jossa Heroes vietiin esiintymislavalle poliisisaattueessa, jne. Samalla porukalla jatkettiin aina 1995/96 saakka, kunnes erään Barbaari-keikan jälkeen mulla tuli ”kilometrit täyteen”. Keikan jälkeen roudattiin kamat ”Ojalanperän Satakielisaliin” ja nostin siellä rummut nurkkaan ja mietin, että se oli siinä, ei enää koskaan.  Heroes hiljentyi.

Itse lähdin vuonna 2000 Salmelan Mikon pyynnöstä ”humppaorkesteri” Pohjantähteen. Tanssimusiikki osoittautuikin paljon vaikeammaksi mitä kuvittelin. Mikko Salmela ja Pohjantähti –orkesteri oli ammattitason bändi eikä rummunlyöjän paikka tosiaankaan ollut rokkijätkälle helpponakki. Homma lähti toimimaan ja soittamisen ilo löytyi uudestaan. Vuonna 2005 tai 2006 suostuttelin Heikkiä uudestaan Heroes-kitaran varteen. Heikillä oli ollut bändiviritelmiä, mutta suopui kuitenkin ajatukselle. Eilon Karikin saatiin suostuteltua mukaan, vaikka Kari soitti myös kovan luokan paikallisessa rautalankabändissä nimeltä Steel. Minä halusin ehdottomasti bändiin pystysolistin, koska rummunlyönnissä oli tarpeeksi mielestäni hommaa tähän ikään, joten Kallion Vesa pyydettiin mukaan. Vesku suostui oitis ja minun osuuteni helpottui, kun Vesku lauloi suurimman osan biiseistä.  Treenikämppä löydettiin keskeltä kylää, Nordean kellarista. Ei iso tila, mutta sijainti oli loistava. Kasattiin ohjelmistoa ja treenattiin perjantaisin. Minä kävin soittamassa humppakeikkaa sitten vastapainoksi lauantaisin. Heroeskin otti muutamia esiintymisiä paikallisissa baareissa ja yksityisyystilaisuuksissa.  Tällä samalla poppoolla tehtiin myös vuonna 2007 Heroes-bändin 30 v. juhlakeikka paikallisessa Sun-hotellin ravintolassa. Karin mielestä kahdessa bändissä soittaminen vei liikaa perheelliseltä aikaa ja hän jatkoi pelkästään Steelissä. Onneksi Kallion Vesku on alunperin basisti, joten basso käteen ja Heroes oli taas trio. Vaikka bändi on trio, niin vahvuutena on kaksi solistia ja tällä kokoonpanolla bändi tuntui ihan oikealta Rokkibändiltä.

Nyt olen tullut tarinassani tähän päivään ja bändi voi ehkä paremmin kuin koskaan. Keikkaa tehdään säännöllisesti omalla jykevällä ”äijä PA:lla”. Enkä malta olla kehumatta tämän hetken treenikämppää, joka on varmasti yksi maan parhaista. Paikka jääköön tosin salaisuudeksi. Mielestäni bändi on vuosien saatossa parantanut meininkiä kuin ”sika juoksua” ja varmaan voi puhtaalla omalla tunnolla puhua bändistä nimeltä Heroes, joka soittaa vain ja ainoastaan ”äijärokkia”.

Oulaisissa huhtikuussa 2010

Juha Murtoperä

 

 

Kalenteri